Resonanssi: myötävärähtelyn voima (ja vaarat) 

Resonanssin käsitteellä kuvaan tässä sitä perustavanlaatuista suhteisuutta ja vuorovaikutuksellisuutta, joka on läsnä ihmisten välisissä kohtaamisissa. Dialogisen työnohjauksen kontekstissa resonanssi voi mielestäni olla emotionaalista yhteyttä, jossa ohjattavan tunne ja kokemus saavat vastakaikua. Toisekseen se voisi olla ruumiillista kokemista, jossa emootiot, hengitys ja liike voivat tulla jaetuiksi. Kolmanneksi se voisi olla tarkoittaa dialogista virittymistä, sitä miten työnohjaaja ja ohjattava virittyvät toistensa rytmiin, tilaan ja tunnetasoon. Resonanssi kuva sitä miten me yhteistä matkaa jaamme ja koemme. Kuljemmeko maastossa yhdessä ja olemmeko edes samalla kartalla?

Resonanssi eli myötävärähtely on fysiikan ilmiö ja kuvaa fysikaalisten systeemien taipumusta värähdellä voimakkaasti tietyillä taajuuksilla. Värähtelykykyinen systeemi on resonanssissa, kun siihen vaikuttaa ulkopuolinen voima, jonka vaihtelun taajuus on sama tai lähes sama kuin järjestelmän ominaisvärähtelytaajuus. Voiman voi aiheuttaa esimerkiksi toinen värähtelevä kappale, sähkökenttä tai magneettikenttä. Resonanssi voimistaa tämän värähtelyn erityisen suureksi. " Myös ihmisten välillä tapahtuu resonanssia, kun olemme "samalla taajuudella" ja toisen kokemus lähtee vastavuoroisesti elämään meissä. Norjalainen psykiatri ja perheterapeutti Tom Andersenin alkoi kiinnostua terapeuttisen vuorovaikutuksen kehollisesta ja kokemuksellisesta puolesta jo 1980-luvulla ennen kuin aihetta oli alettu tutkia tarkemmin tieteellisesti. Hän sai vaikutteita muun muassa fysioterapeutti Aadel Bülow-Hansenilta, joka korosti kehon ja mielen yhteyttä. Andersenin mukaan keho ei ole vain biologinen rakenne, vaan merkityksellinen osa ihmisen kokemuksellista olemista. Hän piti tärkeänä, että terapeutti huomioi asiakkaan keholliset ilmaisut, eleet, hengityksen, jännitystilat ja äänensävyt, sillä ne voivat kertoa paljon siitä, mitä asiakas kokee – usein ennen kuin sanat löytyvät.

Aivotutkimuksen saralla havaittiin vasta 1990-luvulla, että ihmisellä on peilineuroneiksi kutsuttuja soluja, jotka mahdollistavat varsin kirjaimellisen asettumisen "toisen nahkoihin". Katsoessamme toista ihmistä, aivoissamme aktivoituvat samat aivoalueet kuin jos tekisimme tai kokisimme sen mitä toinen tekee tai kokee. Esimerkiksi, kun näemme toisen kaatuvan ilkeän näköisesti, mekin tunnemme häivähdyksen fyysistä kipua ja irvistämme. Tämän ajatellaan olevan empatian biologinen perusta. Empatian kehollisista puolista käytetään käsitettä somaattinen empatia. Kaikilla tunteilla on niille ominaiset ja havaittavat somaattiset ilmentymänsä, ja jokaisella tunteella on myös sille ominainen autonomisen hermoston reaktio. Ilmeiden ja asentojen havaittavia piirteitä voidaan jäljitellä eli peilata. Tämä aikaansaa vastaavat reaktiot autonomisessa hermostossa. Asentopeilauksella tarkoitetaan toisen henkilön fyysisen asennon ja ilmeiden jäljittelyä sekä tällaiseen käyttäytymiseen usein liittyvää emootioiden ja muun tietoaineksen välittymistä. Ihmiset jäljittelevät ilmeitä ja asentoja yleensä tiedostamattaan ja se on yleinen piirre inhimillisessä vuorovaikutuksessa. 2010-luvulla Jaakko Seikkula on tutkinut ruumiillisuutta pariterapian kontekstissa. Fysiologisten mittareiden avulla havaittiin, että paitsi asiakkaiden ja terapeutin liikkeet, myös hengitys ja fysiologiset reaktiot voivat tahdistua toisiinsa. Jaettu vastavuoroinen kokeminen tapahtuu meissä ihmisissä siis vahvasti myös kehon ja fysiologian kautta. Olemme biologisesti ja kehollisesti ajatellen jatkuvasti suhteessa toisiin.

Se, että jaan yhteisesti tunnekokemuksen ja voin olla sen kanssa työnohjattavieni kanssa hyväksyvästi, on erittäin tärkeää. Riittävä tahdistuminen ja samanrytmisyys ovat edellytyksiä turvalliselle ja yhteistä ymmärrystä luovalle vuorovaikutukselle, kosketetuksi tulemiselle. Tietoisuus kehollisesta ja kokemuksellisesta puolesta vuorovaikutuksessa, voi auttaa minua työnohjaajana pysähtymään sen äärelle mikä on merkityksellistä. Samalla minun on tärkeää työnohjaajana olla tarkkana resonanssille. On tärkeää erottaa se, miksi jokin resonoi ja kuinka vahvasti. Kun elän jotakin hetkeä ja tunnetta toisen kanssa, minun voi olla hyvä kysyä samalla mitä tämä kertoo minusta. Jos jokin resonoi ja tuntuu voimakkaasti, onko myös jotakin toisenlaista ääntä tai tunnetta, jota havaitsen vai onko syytä olla juuri näin. Herättääkö jokin kenties liiankin vahvasti omia kokemuksiani ja saanko riittävästi erotettua sitä työnohjattavan tarinasta? Samoin kuin voimakas ja pitkään jatkuva kappaleen värähtely - kuten vaikkapa sotilaiden rytminen marssi sillalla - voi hajottaa kappaleen, voi liiallinen resonanssi estää toisenlaisia ääniä ja sävyjä esiin tulemista tai se voi alkaa vaikuttaa työnohjaajan hyvinvointiin. Työnohjaajan emotionaalinen yhteys ja kehollinen resonanssi voi olla myös kuormittava kokemus, mikäli työnohjaaja ei tunnista tai säätele näitä kokemuksia aktiivisesti. Tämän vuoksi näen itselleni työnohjaajana tärkeäksi harjoitella kehollista tietoisuutta, vireystilan säätelyä sekä sopiva reflektiivisen etäisyyden ylläpitämistä.

Yksi tapa säädellä resonanssia, on havainnoida asentopeilausta tietoisesti. Voin kiinnostua ja alkaa havainnoida kehonasentoja ja ilmeitä itsessäni ja työnohjattavissa. Voin kiinnostua esimerkiksi siitä ketä huomaan työnohjausryhmässä peilaavani. Mikäli havaitsen vaikeutta ymmärtää jonkun työnohjattavan näkökulmaa, kenties voin tietoisemmin asettua samanlaiseen kehonasentoon ja havainnoida mitä se herättää. Mikäli taas peilaan työnohjattavaani (tiedostaen tai tiedostamatta), ja huomaan eläytyväni häneen voimakkaasti, voin tarvittaessa hiukan muuttaa omaa kehonasentoani. Vaikka joillekin tällaiset ajatukset tuntuvat vierailta, ajattelen, että lisääntyvän tutkimusnäytönkin valossa jokaisen työnohjaajan olisi vähintäänkin hyvä aika ajoin havainnoida omaa kehoa ja hengitystä. Minulle tämä tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että pyrin pitämään kehonasentoni ryhdikkäänä ja avoimena sekä tarvittaessa palauttamaan sen tällaiseen asentoon. Asennon lisäksi hengitys on minulle tärkeä työkalu. Työnohjaajana voin palauttaa vireystilaani sopivaksi esimerkiksi hengittämällä rauhallisesti, hiukan pidemmin uloshengityksin. Tämä laskee vireystilaani aktivoimalla parasympaattista eli jarruttavaa hermostoa. Tällöin pysyn rauhallisena ja kannattelevana, joten pystyn ylläpitämään sopivan yhteyden työnohjattaviini. Voin antaa tilaa ja "vastauksen" työnohjattavien kokemukselle sulautumatta siihen itse. Kehoa ja hengitystä voi käyttää eksplisiittisesti työnohjattavien kanssa, mutta ne vaikuttavat myös tässä kuvatun peilauksen kautta. Kun työnohjaajana itse olen säädellyssä ja sopivassa vireystilassa, sopivan jäntevässä kehonasennossa ja hengittelen rauhallisesti, se alkaa peilauksen kautta vaikuttaa myös työnohjattaviin. Kehon ja hengityksen havainnointi voisivat tämän vuoksi olla mielestäni käyttökelpoinen väline jokaiselle työnohjaajalle, vaikka kehollisuuden ja hengityksen tuominen eksplisiittisesti työnohjaukseen ei itselle sopisikaan.

Lähteet:

 Hald, M., Karlsson, B., & Sundet, R. (toim.). (2022). Matkantekoa ja käännekohtia: Kirja dialogisesta vuorovaikutuksesta ja kosketetuksi tulemisesta sekä psykiatrian toimintatapojen muutoksesta. Kuva ja Mieli Oy.

Kilpiä, J. (2022). Kontekstin taju: Karttakirja voimavarakeskeiseen ryhmän ohjaamiseen. Aktuaali koulutuspalvelu 

Ogden, P., & Fisher, J. (2016). Sensomotorinen psykoterapia: Keinoja trauman ja kiintymyssuhdevaurioiden hoitoon. Suomennos: Paula Holländer. Helsinki: Traumaterapiakeskus ry. 

Rothschild, B., & Rand, M. L. (2010). Apua auttajalle: Myötätuntouupumuksen ja sijaistraumatisoitumisen psykofysiologia. (Suom. P. Holländer & K. Kivinen). Traumaterapiakeskus. 

Seikkula, J. (2022). Dialogi parantaa – mutta miksi? Mikä tekee dialogista ennennäkemättömän vaikuttavan vaikeissa kriiseissä? Kuva ja Mieli Oy.    

Wikipedia. (2025, toukokuu 8). Resonanssi. Haettu osoitteesta https://fi.wikipedia.org/wiki/Resonanssi